Secret spot ilman pyydastressiä.

"Yleensä maanantaiaamuina mikään ei onnistu." Täytyy sanoa, että eilen aamulla tämä osoittui omalla kohdallani kliseeksi.

Lauantain työpäivän jälkeen olin sunnuntaina niin väsynyt, että tein sen mitä kukaan itseään kunnioittava hiihtopummi ei tee - jäin peiton alle piiloon päivänvaloa. Tämä ennalta-arvaamaton valinta vaivasi minua kokopäivän ja edes Super Bowlin katsominen ei tuntunut piristävän mieltä. Aamulla heräsin erikoiseen tärinään ja vinkunaan. Bernhard oli luurin toisessa päivässä, ja kun unenpöpperössä vastasin ensimäiset sanat olivat: "Mate open your windows and look out." Minä kampesin itseni ylös, avasin sälekaihtimet ja kysyin: "Minne mennään?" Lunta oli yön aikana tullut suht paljon aina tänne Innsbruckkiin asti. Ja mikä parasta, lisää satoi. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin aamupalan syöneenä ja kamat niskassa kävin nappaamassa Bernien kyytiin keskeltä sitä kaaosta, johon voi törmätä Helsingin kaduilla, kun lumi yllättää autoilijat, ja lähdimme avosylin tarkastamaan pientä keskusta reilun puolentunnin matkan päässä.

Mitä pidemmälle itään ajoimme sen isommiksi lumihiutaleet kasvoivat ja sitä enemmän lunta teiden varsille oli satanut. Vastaantuleva liikenne kasautui pikkuhiljaa aina vaan pidemmäksi stauksi ja meidänkin matkamme eteni puolet siitä nopeudesta mitä normaalisti. Kun käännyimme pikkutielle aloin pelätä pahinta: Teitä ei ollut vielä aurattu ja kaikilla muilla näytti olevan ongelmia päästä eteenpäin. Passattiin en tietysti ollut vielä hommannut ketjuja. Yrittämättä ei voi tietää mihin asti pääsee, tällä kertaa luontoäiti ei halunnut päästää meitä läpi. Stressaavat kymmenen minuuttia pakiteltiin vuoristotietä alaspäin etsien kääntöpaikkaa, jonka jälkeen kohti ostamaan ketjuja.

Tuntia myöhemmin selvisimme määränpäähän, jossa lapsiperheet kaivoivat autojaan esiin lumesta nauttien lomastaan. Kellään ei näyttänyt olevan aavistusta siitä, miten paljon tälläinen määrä lunta voi tuoda nautintoa.

En meinannut uskoa silmiäni, kun parkkipaikalla oli meidän lisäksemme vain vajaa tusina autoja. Normaalisti tälläisinä päivinä parkkipaikoille on turha edes yrittää enää kymmenen jälkeen. Tänään olimme yhdestoista auto kello 10:30.Piipparit ja hyvin erikoiset lumilaudat olivat täysin tuntemattomia. Isoimmat sukset meidän lankkujemme jälkeen olivat 165cm puikkarit. Hissihenkilökunta verrattuna kaikkiin muihin keskuksiin näytti itseasiassa nauttivan työstään. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin hyvin iloisesti ja kukaan ei suhtaunut hiihtopummeihin sillä normaalilla, aggresiivisella sävyllä.
En ole elämässäni päässyt laskemaan näin syvää lunta ja eilen laskimme sitä täysin koskemattomana, rinteessä, kello 11:30. Ei toivoakaan hengittämisessä tai näkemisessä, jos sukset liikkuivat!

Bernie (yllä kuvassa) kirjoitti hienosti: "The locals behold the freerider as a stranger in this untouched habitat. What is it that they seek between the skiers that plow snow before them in a dedicated pizza. Why do they hoot and holler as they choke on deep snow blinded by the white that stubbornly sticks to their googles. Every now and again that day comes along where you see it in the movies, you see it in the photos but when you are 6'3" and having a hard time breathing on 120mm+ skis its the definition of deep."

Seuraavan vuoden Ispoilla toivottavasti nähdään lasimalli, jossa on integroidut pyyhkimet. En edes muista kuinka moneen pienene kuuseen törmäsin vain sen takia, että en nähnyt mitään. Jos kaikissa keskuksissa ruotsalaiset hiihtopummit malttaisivat odottaa, että lunta kertyisi sen kymmenen sentin sijaan yli puoli metriä. Niin tälläistä lunta, ehkä, voisi päästä laskemaan useamminkin.