Perjantain pöhinät

Viimeinen viikonloppu helmikuulle ilman töitä. Tavoitteena nauttia kaikki kolme päivää uskomatonta hiihtoa.

Osa 1/3 - tavoite saavuitettu.

Uusi aamu ja uusi kohde.
Tänään lähdimme ajamaan samaan suuntaan kuin viime maanantaina. Tarkoituksena oli löytä suht läheltä toinen pienehkö hiihtokeskus. Google Earthin ja hakukone jätistä löytyneiden kuvien perusteella ajatuksena oli lähteä touraamaan paria isomman näköistä seinää kyseisen paikan yläasemalta. Ajoimme juuri parkkipaikalle kun ensimäinen gondooli nytkähti liikkeelle. Autoja tuntui olevan jopa vähemmän kuin maanantaina. Taidettiin laskea yhden käden sormilla yhteisestä harrastuksesta nauttivat kumppanimme. Tai niin kaikki muut olivat lähdössä hiihtäen koti yläasemaa ja meidän lisäksemme gondooliin tuuppantui isä ja tytär. Jenkeissä porukka ei voisi edes käsittää sitä, että suuri gondooli lähtee toiselle nousulleen kuuden henkilön voimin, joista kaksi henkilökuntaa.

Samalla kun vedin ensimäistä henkeisyä vuoristoilmaa keuhkoihin hypättyäni ulos hissistä en voinut kuin ihailla kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita siitä pisteistä pääsisi hiihtämään vain tunnin parin työllä. Todellinen haikkaajan paratiisi.

Perus lämmitelly veto osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin olimme osanneet edes kuvitella.
Ensimäinen hyppy rinteen sivun ylitse ja HUMPS vyötäröä myöten lumessa. Täysin käsittämätöntä miten tälläisiä paikkoja ei hiihdetä puhki ikinä!? Miksi ostaa järkyttävän kallis kausikortti kohteisiin kuten St. Anton, kun satasia halvemmalla voi ostaa koko tirolin kattavan lipun. Tirolista löytyy tälläisiä keskuksia, joista kukaan ei ole koskaan edes kuullut, enemmän kuin suomesta keskuksia kokonaisuudessa.









Kruisailut vanhalle kahden hengin tuolihissille ja ylöspäin noustessa alapuolella näkyi todella hauskaa pelkenttää. Pieniä droppeja, tyynyjä ja muuta vastaavaa. Lumen joukosta erottui yksi noin viikon vanha jälki. Bootatessa ylös kohti raflaa jonka terassilta pystyi hyppäämään takamaastoon koko atmosfääri ja maisema siirsivät ajatuksen jonnekkin Jenkkilän keskukseen. Toisinsanoen koko paikka ei tuntunut kuuluvan millään tavalla Itävaltalaiseen scenarioon.





Kuuden tunnin päivään ei mahtunut yhtäkään huonoa käännöstä. Lisäksi kun voi rehellisesti kertoa, että 90% ajasta, kun sukset osoittivat alamäkeen naama oli lumen alla. Ainoa virhe tänään olis se, että kannoin helvetin painavaan Nikonin järkkäriä repussa ja ylläri ylläri: muistikortti oli jäänyt kortinlukijaan tähän pöydälle... Kaikki kuvat on otettu Samsungin S3:sella ja täytyy sanoa, että kyseinen laitos on yllättävän vakuuttava, jos valoa riittää! Alla muutama esimerkki!

Dropeista en kehtaa edes laittaa kuvia, sillä jokaisessa on tunnistettavissa suurikokoinen kanalintu. Ehkä sitten joskus, jos oppii näyttämään hyvältä... = Ei koskaan.

Pave

Ehdottomasti parhaita kuvia allerkijoittaneesta - ikinä!