Työ vapauttaa vai miten se meni?

15. helmikuuta.

Käytiin edellisen kerran hiihtämässä viime viikon torstaina lukukauden viimeisen tentin jälkeen. Tällä kertaa suunnaksi tuttu ja turvallinen Kühtai. Viime viikolla oli sen verran lämmin, että tuntui järkevämmältä suunnata korkealle. Kühtain ala-asema on reilussa kahdessa tonnissa ja yläaseman ympäriltä löytyvä lumi olikin yllättävän hyvää. Kaikista suurin yllätys oli, että uuden lumen alta ei löytynytkään sitä odotettua auringon polttamaa ja yöpakkasen kovettamaa korppua.

Ilmeisesti allekirjoittaneen nuppia yhä vaivasivat edellisen kolmen päivän tentit ja näimpä onnistuin jättämään skinit kylppäriin kuivumaan. Se on helppoa lähteä nauttimaan komeasta päivästä pienen tourin merkeissä ilman skinejä. Olimme aamun tentin vuoksi jo valmiiksi niin myöhään liikenteessä, että aikaa ei riittänyt edestakaisin köröttelyyn. Onneksi gondoolin yläaseman takaa löytyivät valmiit portaat, joita peitti vain kevyt harso satanutta lunta. Kamat kantoon ja jalkaa toisen eteen.

Aurinko möllötti täydeltä taivaalta, ja jos tenttiviikko painoi vielä nupissa niin edellisen päivän jalkareeni ja askelkyykyt tuntuivat vielä enemmän joka ikisellä askeleella. Siihen kun vielä lisättiin mukava tuulensuoja ja auringon tuoma lämpö. Voin kertoa, että äijjältä loppui puhti parin nousun jälkeen.






Ekan nousun aikana vastakkaiselta etelään näyttävältä seinältä valui muutama isompi vyöry. Sitä ei
ikinä tajua/muista, kuinka nopeasti lumi rullaa jyrkillä seinillä, ja millaisia voimia lumivyöryissä on mukana. Ääni muistuttaa etäästi "läheltä" lentävää jumboa. Onneksi kukaan hölmö ei ollut hiihtämässä kyseisiä eteläseiniä.

Päivään mahtui kaikkiaan neljä nousua ja muutamia kymmeniä käännöksiä. Kaikista hienointa oli, että alan vähitellen nauttia myös dropeista ja näen linjat ihan uudella tavalla kun pieni kallio ei enää ole esteenä matkan teolle. Harjoiteltavaa on vielä paljon: Alla olevasta kuvasta näkee minua eniten häiritsevän tekijän. Uskoisin, että super-g reeneistä on aikoinaan jäänyt erikoinen tapa yrittää absorboida hyppyä mahdollisimman paljon. Näimpä kaikissa droppi kuvissa olen todella sumpussa. Seuraavana hiihtopäivänä täytyy lähteä parkkiin reenaamaan vähän rennompia ilmoja.

Kuvien ottaminen on myös nostanut laskujen tasoa todella paljon. Linjoja ja omaa tekemistä tulee mietittyä todella paljon, jotta tylsähköistäkin pätkistä saadaan jotain uutta irti. Vanha nikoni alkaa olla vähän elämänsä elänyt ja asetuksien tekeminen vie paljon aikaa. Hiihtoloman jälkeen kun saamme Rupin taas mukaan niin tulee lisää ajatuksia. Itselläni ei taiteellista silmää hirveästi ole, mutta onneksi Brandstätterin serkukset osaavat myös sen homman.

Päivitys on hitusen myöhässä, sillä takana on 8 päivää duunia ja edessä vielä 9 lisää. Minut löytää St. Antonista, Nassereinin Jenneweinistä sönkkäämästä huonoa saksaa--yrittäen myydä monoja saksalaisille turisteille. Järkevää majaa kylästä ei löytynyt, joten köröttelen päivittäin Innsbruckista. Tulkaahan moikkaamaan, jos olette viettämässä hiihtolomaa mestoilla. Maaliskuussa taas enemmän suksilla ja tavoitteena laskea vähän jyrkempiä pätkiä sen mukaan miten lumi liikkuu.

Pave

Bernie vauhdissa!

Drops, Pillows and Snow fields!

Lauantai oli taas yksi uskomaton päivä!

Aamulla auton nokka kohti samaa suuntaa kuin perjantaina. Parkkipaikalla porukka kasaan ja ylös tutkimaan pelikenttiä, jotka perjantaina jäivät tutkimatta. Tosiaan - saimme seuraksemme Suomalais-Norjalaisen porukan. Ei voi muutakuin ihailla sitä tempoa, jolla porukka puski meille skinitraileja. Laiskat vapaalaskijat eivät meinanneet pysyä millään perässä (allekirjoittanut.)
Suuri kiitos seurasta ja avusta mukana olleille! (Porukan blogi: http://finnishmafia666.blogspot.no/)

Aurinkoa vai pilveä? Joka kerta kun saatiin kiikuttua laskupaikalle, tuuli tuntui puskevan tiheän pilviverhon näkyvyyden ja kuvien harmiksi. En usko, että olen yksin tämän ajatuksen kanssa: Joka ikinen päivä, kun lähdet vähintään tunnin tourille aurinko paistelee ja laittaa sinut hikoilemaan kaksinkertaisesti. Kun pääset ylös ja alat valmistautua hyökkäämään alaspäin, jostain vuoren takaa puhaltaa kylmä viima tuoden pilven estämään kaiken mahdollisen valon. Eipä siinä - valon määrä ei tänä talvena ole näkyvyyttä niinkään lisännyt, lumi on ollut se sokaiseva tekijä.


Täytyy taas kehaista näitä pieniä hiihtokeskuksia, joissa tuntee itsensä todella kotoisaksi. Meitä ei pidetä vihollisina ja härikköinä vaan hissimiehet tervehtivät iloisesti ja kyselevät kuulumisia. Kaiken kaikkiaan päivästä jää hyvä fiilis. Jonoksi asti ei väkeä ollut, mutta tällä kertaa joutui käyttämään kaikkia raajoja hissiin tuppaantuneiden laskemiseksi.

Perjantain mitään sanomattomia harjoituksia.

Tämä viikonloppu kokonaisuudessaan on kehittänyt minua laskijana todella paljon. En ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi ilmassa. Perjantaina puskin puoliväkisin todella mitään sanomattomia droppeja yrittäen päästä eroon siitä henkisestä blockista, jopa pelosta, joka aina yrittää keksiä tekosyitä sille, miksi minua ei kiinnosta droppailla. Näiden jälkeen fiilis oli melko hyvä, mihinkään ei sattunut ja vaikka olinkin rojahtanut naamalleni puolet kaikista hypyistä siteiden auettua, tunsin itseni hieman itsevarmemmaksi. Lähinnä se fakta, että laskemisesta saa huomattavasti dynaamisempaa, jos pystyy lisäämään linjoihin pieniä kallioita ja tyynyjä. Kokonaisuudessaan jatkumo on huomattavasti kauniimpi, jos ei täydy etsiä helpompaa reittiä tai hiljentää vauhtia kesken matkan. Lauantaina Bernie sai minut "huijjattua" tekemään jotain, mitä en luultavasti olisi vapaaehtoisesti koskaan tehnyt. "Paavo! Siinä on pieni droppi, lasket normisti ja tulet siitä alas." Puhe oli metrin-parin lipasta: Lähdin laskemaan ja päästin suht hyvillä vauhdeilla kohti lippaa ja kohdalla huomasin totuuden. Eipä se sen kummallisemmalta tuntunut kuin mikään aikaisemmin tehty hyppykään. Täydellinen alastulo ja pieni muistutus Bernielle. Iso kiitos, tämä todellakin avasi silmiä siitä, että ei se ole loppujen lopuksi niin ihmeellistä. Allekirjoittaneelle iso askel!

Päivästä teki todella monipuoliseksi se, että hiihdimme niin hissipyydaa kuin vähän isompaa kenttääkin. Aamun lämppärunin jälkeen skinnailimme massiivisen lumikentän. Ylöspäin hiihdellessä välillä meinasi  iskeä epätoivo näkyvyyden suhteen. Juurikin tällä pätkällä saamamme apuvoimat osoittautuivat loistavaiksi. Sigrid rikkoi väylää telluillaan sellaista kyytiä, että Heikkisellä teki tiukkaa pysyä perässä. Normaalisti jälkien tekeminen nostaa sykettä 20-30%, verrattavissa maantiepyörällä peesissä ajamiseen. Lunta oli todella reilusti. Ennen ensimäistä kovempaakerrosta taisi olla noin 50cm. Juha päätti kaivaa pitin, joka on todella hienoa. Kyseinen toimenpide pitäisi todellakin tehdä useammin, sillä silloin lumen luonne jää vähemmän arvioiden ja arvailujen varaan. Itselläni on todella paljon opittavaa lumiturvallisuudesta ja lumen liikkeiden arvioinnista. Uskoisin, että vaistomainen varovaisuus ja luonnon lukeminen on varsin hyvällä tasolla, mutta tästä aiheesta ei voi koskaan oppia liikaa. Täällä osaamista on todella paljon ja joka vuosi järjestetään useita luentoja. Heti kun kielipääni vielä vähän kehittyy, aion ehdottomasti käydä kuuntelemassa ja oppimassa lisää.

Preface:
I have been planning to start writing also in English. First of all, I got the idea of writing in Finnish when I noticed that I am not really using the written form anymore. Studying in English, reading all the literature in English and even watching all the movies and series in English. The use of Finnish was pretty much restricted to phone calls with my parents and Facebook conversations with my buddies. Back in elementary school I enjoyed writing and sometimes I was able to make texts that were honestly pretty good (And no! I got also praised by others than my mum.) By any means, I don't want to lose the grasp of writing. And on the other hand, it is also really good exercise for my dyslexia to write in multiple languages.  Few of my friends have been using google translate to read this blog and the quality of translation from Finnish is totally awful. I'm not saying that I can do any better, but I will try! (I will work for publishing this post in English tomorrow.)

Ei se aina ole niin helppoa...

Loppuun perus turistikuva arkistoista!

Perjantain pöhinät

Viimeinen viikonloppu helmikuulle ilman töitä. Tavoitteena nauttia kaikki kolme päivää uskomatonta hiihtoa.

Osa 1/3 - tavoite saavuitettu.

Uusi aamu ja uusi kohde.
Tänään lähdimme ajamaan samaan suuntaan kuin viime maanantaina. Tarkoituksena oli löytä suht läheltä toinen pienehkö hiihtokeskus. Google Earthin ja hakukone jätistä löytyneiden kuvien perusteella ajatuksena oli lähteä touraamaan paria isomman näköistä seinää kyseisen paikan yläasemalta. Ajoimme juuri parkkipaikalle kun ensimäinen gondooli nytkähti liikkeelle. Autoja tuntui olevan jopa vähemmän kuin maanantaina. Taidettiin laskea yhden käden sormilla yhteisestä harrastuksesta nauttivat kumppanimme. Tai niin kaikki muut olivat lähdössä hiihtäen koti yläasemaa ja meidän lisäksemme gondooliin tuuppantui isä ja tytär. Jenkeissä porukka ei voisi edes käsittää sitä, että suuri gondooli lähtee toiselle nousulleen kuuden henkilön voimin, joista kaksi henkilökuntaa.

Samalla kun vedin ensimäistä henkeisyä vuoristoilmaa keuhkoihin hypättyäni ulos hissistä en voinut kuin ihailla kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita siitä pisteistä pääsisi hiihtämään vain tunnin parin työllä. Todellinen haikkaajan paratiisi.

Perus lämmitelly veto osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin olimme osanneet edes kuvitella.
Ensimäinen hyppy rinteen sivun ylitse ja HUMPS vyötäröä myöten lumessa. Täysin käsittämätöntä miten tälläisiä paikkoja ei hiihdetä puhki ikinä!? Miksi ostaa järkyttävän kallis kausikortti kohteisiin kuten St. Anton, kun satasia halvemmalla voi ostaa koko tirolin kattavan lipun. Tirolista löytyy tälläisiä keskuksia, joista kukaan ei ole koskaan edes kuullut, enemmän kuin suomesta keskuksia kokonaisuudessa.









Kruisailut vanhalle kahden hengin tuolihissille ja ylöspäin noustessa alapuolella näkyi todella hauskaa pelkenttää. Pieniä droppeja, tyynyjä ja muuta vastaavaa. Lumen joukosta erottui yksi noin viikon vanha jälki. Bootatessa ylös kohti raflaa jonka terassilta pystyi hyppäämään takamaastoon koko atmosfääri ja maisema siirsivät ajatuksen jonnekkin Jenkkilän keskukseen. Toisinsanoen koko paikka ei tuntunut kuuluvan millään tavalla Itävaltalaiseen scenarioon.





Kuuden tunnin päivään ei mahtunut yhtäkään huonoa käännöstä. Lisäksi kun voi rehellisesti kertoa, että 90% ajasta, kun sukset osoittivat alamäkeen naama oli lumen alla. Ainoa virhe tänään olis se, että kannoin helvetin painavaan Nikonin järkkäriä repussa ja ylläri ylläri: muistikortti oli jäänyt kortinlukijaan tähän pöydälle... Kaikki kuvat on otettu Samsungin S3:sella ja täytyy sanoa, että kyseinen laitos on yllättävän vakuuttava, jos valoa riittää! Alla muutama esimerkki!

Dropeista en kehtaa edes laittaa kuvia, sillä jokaisessa on tunnistettavissa suurikokoinen kanalintu. Ehkä sitten joskus, jos oppii näyttämään hyvältä... = Ei koskaan.

Pave

Ehdottomasti parhaita kuvia allerkijoittaneesta - ikinä!

Secret spot ilman pyydastressiä.

"Yleensä maanantaiaamuina mikään ei onnistu." Täytyy sanoa, että eilen aamulla tämä osoittui omalla kohdallani kliseeksi.

Lauantain työpäivän jälkeen olin sunnuntaina niin väsynyt, että tein sen mitä kukaan itseään kunnioittava hiihtopummi ei tee - jäin peiton alle piiloon päivänvaloa. Tämä ennalta-arvaamaton valinta vaivasi minua kokopäivän ja edes Super Bowlin katsominen ei tuntunut piristävän mieltä. Aamulla heräsin erikoiseen tärinään ja vinkunaan. Bernhard oli luurin toisessa päivässä, ja kun unenpöpperössä vastasin ensimäiset sanat olivat: "Mate open your windows and look out." Minä kampesin itseni ylös, avasin sälekaihtimet ja kysyin: "Minne mennään?" Lunta oli yön aikana tullut suht paljon aina tänne Innsbruckkiin asti. Ja mikä parasta, lisää satoi. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin aamupalan syöneenä ja kamat niskassa kävin nappaamassa Bernien kyytiin keskeltä sitä kaaosta, johon voi törmätä Helsingin kaduilla, kun lumi yllättää autoilijat, ja lähdimme avosylin tarkastamaan pientä keskusta reilun puolentunnin matkan päässä.

Mitä pidemmälle itään ajoimme sen isommiksi lumihiutaleet kasvoivat ja sitä enemmän lunta teiden varsille oli satanut. Vastaantuleva liikenne kasautui pikkuhiljaa aina vaan pidemmäksi stauksi ja meidänkin matkamme eteni puolet siitä nopeudesta mitä normaalisti. Kun käännyimme pikkutielle aloin pelätä pahinta: Teitä ei ollut vielä aurattu ja kaikilla muilla näytti olevan ongelmia päästä eteenpäin. Passattiin en tietysti ollut vielä hommannut ketjuja. Yrittämättä ei voi tietää mihin asti pääsee, tällä kertaa luontoäiti ei halunnut päästää meitä läpi. Stressaavat kymmenen minuuttia pakiteltiin vuoristotietä alaspäin etsien kääntöpaikkaa, jonka jälkeen kohti ostamaan ketjuja.

Tuntia myöhemmin selvisimme määränpäähän, jossa lapsiperheet kaivoivat autojaan esiin lumesta nauttien lomastaan. Kellään ei näyttänyt olevan aavistusta siitä, miten paljon tälläinen määrä lunta voi tuoda nautintoa.

En meinannut uskoa silmiäni, kun parkkipaikalla oli meidän lisäksemme vain vajaa tusina autoja. Normaalisti tälläisinä päivinä parkkipaikoille on turha edes yrittää enää kymmenen jälkeen. Tänään olimme yhdestoista auto kello 10:30.Piipparit ja hyvin erikoiset lumilaudat olivat täysin tuntemattomia. Isoimmat sukset meidän lankkujemme jälkeen olivat 165cm puikkarit. Hissihenkilökunta verrattuna kaikkiin muihin keskuksiin näytti itseasiassa nauttivan työstään. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin hyvin iloisesti ja kukaan ei suhtaunut hiihtopummeihin sillä normaalilla, aggresiivisella sävyllä.
En ole elämässäni päässyt laskemaan näin syvää lunta ja eilen laskimme sitä täysin koskemattomana, rinteessä, kello 11:30. Ei toivoakaan hengittämisessä tai näkemisessä, jos sukset liikkuivat!

Bernie (yllä kuvassa) kirjoitti hienosti: "The locals behold the freerider as a stranger in this untouched habitat. What is it that they seek between the skiers that plow snow before them in a dedicated pizza. Why do they hoot and holler as they choke on deep snow blinded by the white that stubbornly sticks to their googles. Every now and again that day comes along where you see it in the movies, you see it in the photos but when you are 6'3" and having a hard time breathing on 120mm+ skis its the definition of deep."

Seuraavan vuoden Ispoilla toivottavasti nähdään lasimalli, jossa on integroidut pyyhkimet. En edes muista kuinka moneen pienene kuuseen törmäsin vain sen takia, että en nähnyt mitään. Jos kaikissa keskuksissa ruotsalaiset hiihtopummit malttaisivat odottaa, että lunta kertyisi sen kymmenen sentin sijaan yli puoli metriä. Niin tälläistä lunta, ehkä, voisi päästä laskemaan useamminkin.

Fieberbrunn ja FWT-competition face.

Fieberbrunn

Tammikuun 10. 

Lunta ei niinkään ole tiputellut viime viikon dumpin jälkeen, mutta aamulla nappasin Brandstätterin serkukset ja Julianin kyytiin ja nokka kohti Fieberbrunnia. Julian halusi lähteä katsomaan ja kuvaamaan tulevan FWT:n kisaseinää miettiäkseen omaa settiään. Hisseillä ei ruuhkaa liiemmin ollut: Lähinnä paikalliset naureskelivat meidän kamoille - ”Ei siellä lunta enää ole.”

Alkulämmöksi skinnaten noin 40min pätkä koskemattomalle lumelle. Allekirjoittaneelle oli käynyt pieni vahinko skinien kanssa ja jostain syystä liima tarrasi pysyvästi suksien pohjaan. Sen päivän ilot olivatkin suunnilleen siinä. Tilaa olisi ollut nauttia isoistakin käännöksistä, mutta kun sukset tuntuvat joka käännöksen vaihdossa jäävän paikalleen nautinto omalla tavallaan häviää... Ainaa oppii jotain uutta.

Päivän toinen lasku suoritettiinkin sitten matkalla kohti isompaa seinämää. Jotta kisaseinälle pääsee, joutuu leikkaamaan koko huipun ympäri toiselle puolelle ja laskemaan pienen hauskan "kurun" alas vuoristomajalle, josta voikin suoraan leikata noin puoliväliin linjaa. Vielä ei ollut tarpeeksi lunta, jotta pätkän olisi kokonaisuudessaan voinut laskea. Ainoastaan yksi kuru oli täyttynyt tarpeeksi laskettavaksi ja senkin oli joku vapaalaskuhirmu ehtinyt korkkaamaan. Julian jäi ottamaan kuvia ja me jatkoimme spottaamaan pientä luonnon kourua toiselle puolelle seinää. Omien suksieni tilanne ei ollut sen parempi, joten minua ei kapoinen kouru houkutellut, mutta Bernie hyppäsi sisään ja otti ilon irti hienosta linjasta. Itse löysin kivan roll overin viereiseltä harjulta ja nautiskelin muutaman käännöksen pehmoista lunta.