Tämän viikon torstai oli yksi niistä päivistä, että ei oikein tiedä mitä jäi käteen. Minulla on aina ollut kyky unohtaa kamoja himaan. Milloin skinit, piippari, hanskat tai lasit. Tällä kertaa sukellettiin suht syvälle. Vuosien varrella on syntynyt tapa listata kaikki tarpeelliset kamat ennen kuin lyön oven kiinni takanani: sukset, sauvat, monot, lasit, jne... Jatkossa täytyy muistaa lisätä listalle myös takki. Kaiken lisäksi järkeily: "Siellä on aika lämmin--En taida pakata primaloftia ollenkaan mukaan," kruunasi päivän. Stubaissa sopivat kymmenen pakkasta räväkän viiman lisätettä chill-factoria. Jälkeen päin ei harmita yhtään alesta poistamani softshell-takki.
Skiing was surprisingly good. The snow didn't really have the expected crusty layer from the sun and due to the cold temperature it had stayed "fresh." Everything looked so much different compared to the last visit in november. Skiing the same lines that we started the season with makes one feel good. Suddenly steeper places are not so steep and the mind is able to map more and more possible routes downwards.
Hiihtäminen oli positiivinen yllätys. Sitä odotettua korppua ei löytynyt kuin muutamasta paikasta ja kaiken lisäksi kylmähkö ilma oli säilyttänyt lumen tuoreena. Stubai itsettään vaikutti täysin vieraalta verrattuna viimeiseen tapaamiseen marraskuussa. Kauden avanneiden linjojen hiithämisestä jää aina loistava fiilis. Jyrkät paikat ei tunnukkaan enään niin jyrkiltä ja pää onnistuu löytämään kourallisen uusia linjoja samoista kohteista.
Why did the day leave me hanging with mixed feelings? The legendary "last run" which we never ski was one of the sketchiest runs of my life. We found this huge area on the backside with an long exit all the way to the parking slot. On the first cycle we saw this short, un-tracked shoot and decided to ski it. The face looked steeper than we had imagined when standing at the entrance. I volunteered to take a photo from the rocks above. While walking to the spot to take the photo I was feeling the snow and digging small holes to feel the layers. Adding the experience from the earlier, figuring out that the run wasn't totally sun exposed and that the layers felt solid together and the decision to run was made. Rupi dropped in did few turns hit the photo-turn and then I saw one of the most shocking images as the snow cracked all around him. The few seconds Rupi was in my blindspot is one of the longest moments ever. Then again seeing him straight lining out of the bottom was one of the happiest moments for such a long time. This fellow show some big-ass-balls on that move. To be able to keep his cool face the skis down and explode out of the moving snow is one of the reasons I love the group we are skiing in.
Afterwards I do feel comfortable saying that we didn't do anything wrong. The judgement was wrong but we are just humans.
Syy siihen, että tämä päivä jätti niin erikoisen fiiliksen syntyi sillä kuuluissa viimeisellä vedolla, mitä me ei koskaan hiihdetä. Löydettiin hieno alue Stubain "freeride-hissin" sivupuolelta. Pitkä runi, joka päätyi kolmesta tonnista aina pohjille alle kahteen tonniin. Ensimäisellä kierrolla nähtiin hauskan-näköinein, koskematon pätkä vähän jyrkempää linjaa parin kiven välissä ja lukittiin valinta seuraavalle kierrokselle. Koko pätkä olikin huomattavasti odotettua jyrkempi ylhäältä katsottua - loistavaa! Ilmottauduin vapaaehtoiseksi nappaamaan kuvan viereisiltä kiviltä ja kävellessäni kuvauspaikalle kaivelin pieniä reikiä tunnustellen lumen kerroksia. Yhdistäessä päivän aikaisemmat vedot, faktan, että pätkä ei ollut täysin auringon alla ja että, kerrokset vaikuttivat vakailta: päätös laskea oli tehty. Rupin tehtyä ensimäiset käännökset ja osuttua ruutun näin yhden järkyttävimmistä kuvista lasku-urani aikana: Alue rupin ympäriltä murtui ja lumi lähti juoksemaan niin hänen edestään kuin takaa. Ne muutama sekunti, jotka Rupi oli minun silmieni näkemättömissä tuntuivat iäisyydeltä. Samalla se fiilis kun näin kaverin laskevan jäätävää kyytiä pois alta, oli varmasti yksi onnellisimmista hetkistä pitkään aikaan. Äijjä näytti omistavansa aivan jäätävää asennetta pystyessään säilyttämään malttinsa ja puskemaan sukset oikeaan suuntaan. Tälläinen reaktio on yksi niistä syistä miksi rakastan hiihtämistä meidän pienellä porukalla. Kaikki pystyvät suoriutumaan tarvittaessa, jos jotain menee pieleen. Jälkikäteen pystyn hyvällä omalla tunnolla sanomaan, että kaikki meni niinkuin pitikin. Päätös oli väärä, mutta se pohjautui faktoihin, joita lukemalla kaikki vaikutti hyvältä.
Pave
No comments:
Post a Comment